Herätyskello soittaa aamupalalle kello 9. Takana on kolmisen tuntia unta. Torkutan kerran. Kello tuntuu soivan uudestaan noin kahden sekunnin kuluttua. Yritän kysyä Sannalta, jaksaisiko lähteä aamupalalle ja saan vastaukseksi lyhyen mutinan, jonka jälkeen unet jatkuvat. Arvelen itsekin, että ehkä uni on tässä vaiheessa tärkeämpi asia kuin munkit.
Tämä on kuitenkin virheliike, sillä uni ei ole enää tulossa ja pyörin puolivalveilla yhteentoista asti, jolloin herätyskello ilmoittaa, että on aika pakata. Käyn zombina suihkussa ja pesen hampaat.
Krapulan rakenne on muuttunut. Se ei kohdistu enää kipuna päähän tai vatsaan, eikä sen vaikutuksia voi enää muutenkaan eritellä. Krapula on kaikessa. Se on ilma, jota hengitän. Ei ole oikeastaan huono olo. Minä olen krapula.
Tavaroiden pakkaamiseen ei muistaakseni sisältynyt suurempaa draamaa. Kaikki on tallessa. Olen lopettanut muistiinpanojen kirjoittamisen jossain vaiheessa edellisenä iltana, eikä nyt kiinnosta pätkääkään kirjoittaa, joten pakkaan muistikirjan reppuuni. Tuoreet vaihtovaatteet ovat loppuneet, joten aloitan kierron alusta ja puen ensimmäisen päivän kerraston.
Menemme joitain sekunteja ennen kahtatoista alakerran vastaanottoon palauttamaan avaimet ja maksamaan minibaarilaskun. Tiskillä saattoi olla sama nainen, joka oli aulan baarissa tuuraamassa sinä aamuna, kun kävin palauttamassa läjän shotti- ja kaljalaseja. Hän varmistaa pariin kertaan, pitääkö paikkansa, että emme ole juoneet minibaarista muuta viinaa kuin yhden Becherovkan.
Nälkä vaivaa hieman ja lähdemme etsimään jotakin syötävää. Pelkään nukahtavani, jos syön jotain raskaampaa, joten lähdemme metsästämään jonkinlaista kahvilaa, josta saisi jotakin pientä puputettavaa. Jonkinlainen ideaamme vastaava paikka löytyykin pienen kävelemisen jälkeen.
Tämmöinen tavallinen kahvila, jossa uskoisin nuorten käyvän. Itse en käy kahviloissa. Tilasin tottumuksesta pienen oluen, lisäksi cappuccinon ja mozzarellaleivän. Sanna tilaa samanlaisen leivän. Mietin, oliko kaljan tilaaminen virhe, mutta yllättäen se maistuukin aivan hyvältä.
Sanna on syönyt oman leipänsä jo puoleen väliin, mutta omaani ei näy missään. Ei jaksaisi nyt säätää mitään. Saan kuitenkin viitottua sympaattisen oloiselle, mutta ainoastaan tsekkiä puhuvalle tarjoilijarouvalle sormillani, että tämmöisiä leipiä tässä pitäisi olla kaksi kappaletta. Leipä on aivan maukasta, mutta muuttuu kahvin kanssa vatsaan päästyään samantien kakaksi.
Vessanpöntön rinkula on jäätävän kylmä ja paperi on niin karheaa, että tuntuu kuin pyyhkisi persettään pokasahalla. Nilkutan ulos tupakalle toipumaan koettelemuksesta. Viimeistelen vielä kaljani ja koitamme hetken etsiä Sannan puhelimeen jotakin peliä, jota pelailla lentokoneessa.
Kävelemme taas Vltava-joen siltaa. Maassa on vielä loskaa eilisestä myräkästä. Sanna tahtoisi ottaa vielä ensimmäiset maisemakuvat tältä reissulta. Itse toivon ettei ottaisi, koska en tahtoisi muistaa tätä kaunista kaupunkia tällaisena. Tekee mieli pyydellä jatkuvasti anteeksi, koska tuntuu, että olen todella masentavaa matkaseuraa tällä hetkellä, mutta Sanna on onneksi ihanan ymmärtäväinen.
Lentomme on lähdössä iltaseitsemältä, johon on vielä ikuisuus, joten tarvitsee keksiä jokin tapa kuluttaa aikaa ja lompakossa olevat korunat. Päätämme mennä sinne lähistöllä sijaitsevaan cocktailbaariin, jossa sain muutamaa päivää aiemmin kulutettua ainakin rahaa.
Paikassa ei ole taaskaan ketään. Baarimikko on vaihtunut nuorempaan. Tilaan varman päälle Rosemary Cherryn, Sanna taas heittäytyy villiksi ja tilaa Fuego Venture -nimisen juoman, johon tulee mezcalia, mangoa, chiliä ja limeä. Rosemary Cherry on varma valinta ja maistuu tällaisenakin päivänä mainiosti. Sannan juoma on hieman monipiippuisempi tapaus. Se saapuu peltitölkissä, jonka kylkeen on kiinnitetty chili. Mielenkiintoisen makuinen kyllä, ei pahaa. Outo vain. Jokin ainesosa polttaa niellessä. Tommoiset purkki- ja tölkkikikkailut eivät kyllä itseeni tee ikinä vaikutusta. Jännittävä uusi makuelämys, mutta olen kuitenkin tällä hetkellä tyytyväinen, että tyydyin hyväksi todettuun.
Käyn kunniakierroksella Prahan parhaassa vessassa. Homma toimii. Sannakin tahtoo tietää, onko puheillani mitään pohjaa ja palatessaan kehuukin, että miesten vessa on aivan eri planeetalta kuin naisten.
Pyydämme baarimikkoa nyt tekemään jotkin mahdollisimman piristävät ja hedelmäiset juomat pitkän viikon päätteeksi. Olen aistivinani, että baarimikko ei olisi erityisen innokas toteuttamaan tällaisia krapulaisten haaveita, mutta taidan olla totaalisen väärässä, sillä pöytään kannetaan jotakin ihanampaa, kuin mistä olisin saattanut edes unelmoida. En muista mitä näihin juomiin tuli, mutta ne maistuvat juuri sille mitä haettiin, mutta vieläkin enemmän. On todella vaikea olla väsynyt ja masentunut, kun suussa on käynnissä tropiikin värikkäät juhlat, joissa iloiset alkuasukkaat tanssivat ja laulavat!
Valitsen listalta Last Word Cocktailin, koska se kuulostaa nimensä puolesta sopivalta lähtöjuomalta. Sanna tilaa jonkun hassun, punaisen, mutta suklaan makuisen juoman. Last Word on hyvää, tosta Sannan juomasta en kyllä muista yhtään. Sannan omien sanojen mukaan se oli oudoin drinksu, minkä se on koskaan juonut. Näyttää hedelmäiseltä, mutta maistuukin ihan suklaalta. Kuulemma herkullista.
Juomalistaa selatessa eksyn vahingossa menun viimeiselle sivulle, jossa on paikan hieman kummalliset säännöt. Mieleen jäi ainakin, että ravintola voi olla myymättä asiakkaalle, jos tämän "social status" ei miellytä joitain muita asiakkaita. Lisäksi kiellettiin "namedropping" ja "star fucking". Näillä ei taida olla kyllä suurta vaikutusta mihinkään, koska täällä ei ole näkynyt mitään toisia asiakkaita ikinä. Nyt huomaan myös röökillä käydessäni, että ovessa lukee "No communists/ No idiots". En kyllä nähnyt tuota aiemmin. Onkohan se lisätty mun viime käyntini jälkeen? No, oli miten oli, pitkän nenän saivat he itse. Hieman alkaa kyllä mietityttämään paikan luonne.
Aika tässä kyllä kului mukavasti ja pääsemme lähtemään metrolla kohti asemaa, josta lentokenttäbussi lähtee. Koditon mies nukkuu metron penkillä ja menen kameleonttina seisomaan hänen viereensä, ettei omaan hajuuni kiinnitettäisi huomiota. Pistän merkille, että kodittomalla on huomattavasti ehjemmät kengät kuin itselläni. Se on järkevää näillä keleillä. Jossain vaiheessa koditon räjähtää keuhkoja repivään yskään. Omat keuhkoni tuntevat sympatiaa. Tahtoisin tarjota miehelle kurkkupastillin, mutta en osaa yhtään ajatella, voiko, tai kuuluuko niin tehdä ja jätän tarjoamatta. Itselläni rupeaa tekemään ihan hulluna mieli kurkkupastillia, mutta en kehtaa syödä niitä yskivän kodittoman vieressä, etten vaikuttaisi sydämettömältä paskalta. Tämä metro/bussimatka kentälle on alle tunnin homma, joten se hoituu helposti tommosella n. 3 euroa maksavalla 90 minuutin lipulla, jos ei tahdo maksaa saatanallista (pun intended) hintaa taksista. Ainakin näin pois lähtiessä kätevä systeemi.
Kentällä on ravintola, jossa saa polttaa, joten menemme sinne. Tilaan nyt huvikseni niitä uppopaistettuja juustoja, joista Anni aiemmin puhui. Tässä on lisukkeena keitettyjä perunoita ja dippiä. Sanna tilaa hirveän keon ranskalaisia. Nämä minun juustoni käyttäytyvät nyt sillä tavalla, jota Anni oli etsimässä arvostelussaan, eli juusto valuu kuorestaan "ensi puraisulla". Nämä saavat kaljan maistumaan paremmalta ja mietin, että olisin varmaan jossain toisessa ympäristössä saattanut olla ihan ihmeissään tästä annoksesta. Nyt tuntuu kuin olisi jossakin huoltsikalla syömässä. Juustosta oli olemassa vain yksi kuva, jonka päälle joku on mennyt taiteilemaan jotakin.
Käyn vielä tuhlaamaan viimeisen setelini viereisessä kentämbaarissa johonkin suositeltuun, paskan makuiseen shottiin.
Lähtöporttia lähestyessä alkaa kuulua suomalaisten molotusta. Tästä pisteestä eteenpäin pitää olla hiljaa, koska ihmiset ärsyttävästi ymmärtää mitä keskenään puhuu. Joku kauhistelee nähneensä prahassa "varmaan jotain huumeidenkäyttäjiä". Joku kertoo armeijajuttuja. Kunnon urpoja.
Ajatukset alkavat inhottavasti jo harhailla siihen, kuinka seuraavan päivän jälkeen on taas herättävä seitsemältä töihin.
Lento sujuu mukavasti, kun pelaamme Plants vs. Zombiesia vuorokentin. Jossain vaiheessa mietin, että jos kone nyt putoaisi maahan ja kaikki kuolisivat ja ainoa asia mikä koneen hylystä löydettäisiin olisi minun muistivihkoni, niin miten siihen mahdettaisiin suhtautua?
Tähän päättyy tämä 7-osainen mega-artikkelini. Kiitoksia kaikille, jotka jaksoivat lukea!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti