Aamupalalla. Yritän etsiä munkkimerestä kermamunkkia, silmät sumeina kuin Žižkovilaisen kahvilabaarin TV. Etsittyäni tovin, tyydyn kuitenkin ensin vastaan tulevaan suklaamunkkiin, etten vetäisi liikaa huomiota puoleeni.
Huokaan WC:n peilin edessä. On vähän sellainen tunne, ettei jaksaisi enää mitään. Raahaudun takaisin sänkyyn.
Heräilen monimuotoisiin painajaisiin ryöstetyksi tulemisesta lapsuudenkaverin frisbeen hävittämiseen. Välillä herään valtavaan närästykseen ja on pakko nousta istumaan. Jossain vaiheessa kuitenkin nukahdan syvempään uneen ja herään vasta siinä vaiheessa, kun olen päästä varpaisiin niin märkänä hiestä, että on pakko nousta suihkuun. Kello on kolme. Sade ropisee ikkunalautaan.
Suihkun ja hampaiden pesun jälkeen olo tuntuu kuitenkin yllättävän freesiltä ja virkeältä!
Ulkona tihuttelee, joten käytyämme lähikaupassa täydentämässä kurkkupastilli- ja röökivarastot, hyppäämme lähimpään ratikkaan. Syöminen ei tänäänkään tunnu ensialkuun kovin houkuttelevalta, mutta pizzan kanssa harvoin voi mennä vikaan ja suuntaammekin johonkin hieman fiinimpään pizzeriaan.
Viini maistuu hieman oudolta, bensamaiselta. Tilaan rucola-mozzarella-parmesaani -pizzan. Täällä näytti olevan vielä normaalia vähemmän kasvisvaihtoehtoja listalla, mutta valinta on silti vaikea.
Tänäänkin kannatti todella nousta sängystä! Tuota pizzaahan tulee syötyä aika paljon, esim. vuonna 2015 tuommoiset 107 kpl, mutta nyt vaikuttaa siltä, että tämä ei olekaan mikään rutiinikeikka! Pöytään tuodaan täydellisen näköinen, pitkälle lautasen reunojen yli vaelteleva, mutta paperinohut pizza. Parempaa pohjaa ei ole tullut vastaan missään ja pizzassa käytetty juusto on taivaallista. Tämä on parasta pizzaa mitä olen syönyt vuosiin. Reunat ovat samaan aikaan suussa sulavan pehmeät, mutta kuitenkin rapeat. Ainoa mikä tästä ehkä puuttuu, on valkosipuli. Jos olisin sen tajunnut pyytää, niin uskon että tässä puhuttaisiin takuuvarmasti parhaasta ikinä syömästäni pizzasta.
Ilman valkosipuliakin tämä on siis aivan mielettömän hyvää ja tavallaan palautti uudelleen sellaisen alkukantaisen innostuksen pizzan syömiseen, jollaisen voin kuvitella olleen silloin, kun ensimmäinen ihminen on keksinyt tulen ja toinen on keksinyt paistaa siinä pizzan. Tämä saa minut taas muistamaan, että pizzan nauttiminen voi olla kuin kaunis konsertti, eikä pelkästään Etelän Kebabin öljyä tihkuva krapula-aamiainen.
Mutta joo, se paskan lässyttämisestä. 3/4 pizzan jälkeen vatsa rupeaa olemaan todella täynnä, mutta tekee mieli vielä syödä. Tilaan tarjoilijalta shotin vodkaa, että ruoka hieman laskis ja sais loput ahdettua sisään. Oon jättänyt aseet vahingossa silleen kello viiden nurkille ja tarjoilija kysyy, oonko jo valmis. Sähähdän kuin kissa ja vedän äkkiä haarukan ja veitsen eri suuntiin. Vodkan voimalla loputkin pizzat katoavat oikeaan osoitteeseen, yksi reunapala jää syömättä. Mietin, laitanko ollenkaan kuvaa pizzasta, koska mielestäni valokuva ei tee oikeutta tälle mestariteokselle.
Ainiin, Sanna söi jonkun pastan, joka oli kuulemma hyvää. Itteasiassa nyt kun laitoin tän kuvan, niin muistankin kuinka tuolta Sannan pastasta leijaili herkullinen valkosipulin tuoksu, joka sai jotenkin kaikki aistit käymään ylikierroksilla.
Kaikki on ihanaa. Tilaan jälkiruoaksi nyt Tiramisun ja Irish Coffeen, joista olin kateellinen sillon yks päivä. Sanna tilasi Torta di mele:n eli omppopiirakkaa. Hemmetin hemmetti. Kyllä voikin olla hyvää! En ole enää kateellinen kenellekään. Tiramisu tuli tykiteltyä niin nopeesti ääntä kohti, ettei siitä ehtinyt ottaa kuvaa.
Niin, tän paikan nimi oli La Piccola Perla. Suosittelen ehdottomasti kaikille!
Ulkona on alkanut satamaan märkää lunta. Kävelemme vatsat täynnä pitkin turistimaisemman näkösiä katuja, oiskohan tää Prahan vanhaa kaupunkia. Räntä ärsyttää ja menemme johonkin U Tří Růží -nimiseen paikkaan, jonka tulkitsen tarkoittavan 'kolmea ruusua'. Paikan logossa näkyvät kolme ristikkäistä ruusua vahvistavat tätä tulkintaa.
Ymmärtääkseni tämä paikka myy saman nimisen panimon oluita. Eka on ihan ookoo. Toinen, tummempi, ei oikein nyt maistu.
Röökillä käydessä huomaan, että maa alkaa olla jo melkein valkoinen lumesta. Joku italialainen nainen tulee kyselemään multa reittiohjeita jonnekin ja saa välimerelliset kilarit, kun vastaan englanniksi, ettei mitään hajua.
Aika kauan kestää toisen kaljan juomisessa. Tää ei oo mikään kaikista viihtyisin baari, jos nyt ei ihan paskakaan. Jotenkin sieluton. Sanna mainitsee jotain takana istuvista tyypeistä, joilla näyttää olevan hauskaa, mutta en kiinnitä kommenttiin huomiota tässä vaiheessa.
Räntäsade yltyy, mutta tekee mieli vaihtaa paikkaa. Katotaan, että lähellä pitäis olla joku paikka, mistä pitäis saada jotain erikoisempia bissejä. Kuulemma joku Time-lehden parhaaksi valitsema paikka Prahassa. Ei kyllä herätä mitenkään luottamusta, mutta lähdemme silti.
Mestassa on joku syömäpuoli, jossa miljoona turistia vetää pakasteranuja ja majoa. Pöydissä on kuitenkin tuhkikset, joten istumme alas. Pyydämme bisselistaa, mutta tarjolla on vain yhtä laatua. Meidät ohjataankin sitten oikeaan suuntaan, eli seuraamme Micro Brewery -kylttejä yläkertaan.
Yläkerrassa on tarjolla sentään muutamaa eri vaihtoehtoa. Täällä ei saa polttaa. Tilaan jonkun filtteröimättömän jutun. Maistuu bisseltä. Täällä ois erikoisuutena tollasta jotain bissejäätelöö, eli vissiin bissestä tehtyä jäätelöö bissen päällä tai jotain. Uhka/mahdollisuus-mittari menee nyt niin pahasti uhan puolelle, että jää testaamatta. Lisäksi maailman vahvimmaksi olueksi mainostettua olutta, joka on jotain hikiset 12%. Mitä vittua? Saletisti oon kyllä kuullut vahvemmastakin. Ei huvita kuitenkaan testata mitään, koska tää on niin unettavan tylsä ympäristö.
Yhtäkkiä huomataan, että kellokin rupeaa olemaan vaikka mitä ja pitäis vielä löytää jotain syötävää, ennenkun kaikki keittiöt menevät taas kiinni. Koitetaan kattella lähistöltä jotain paikkaa, mutta ei löydy mitään kiinnostavaa, eikä päästä oikeen yhteisymmärrykseen. Keskinäinen tunnelmammekin alkaa kiristymään ja tarvitsen hieman miettimisrauhaa, joten menen vessaan kakalle.
Pöntöllä sitten pälkähtää, että täältä keskustasta pitää nyt päästä helvettiin ja kattoa ratebeer.comista joku kunnon mesta.
Yks aukioleva paikka löytyy jostain 1,7km päästä ja katotaan suunnilleen reitti sinne ja paljon enempiä jahkailematta jätetään rahat kaljoista ja painellaan pihalle.
Ollaan tietty unohdettu jo, että ulkona tulee sitä loskaa. Päästään etenemään muutama kortteli, kun huomaamme jo rämpivämme aivan vitun järjettömäksi yltyneen loskahurrikaanin läpi. Loskaa läiskyy naamalle jollain 16 boforin voimalla, kengät ja sukat on täysin läpimärät ja maa niin märkä ja liukas, että pelkkä pystyssä pysyminen tuottaa suunnattomia vaikeuksia.
Jyräämme kuitenkin päättäväisesti paskan läpi, kunnes lähellä odotettua määränpäätä tajuamme, ettei tullut muuten kiireessä otettua tarkkaa osoitetta, tai edes koko mestan nimeä mihinkään ylös.
Seistään jossakin helvetin isossa risteyksessä, vaakasuorassa räntämyrskyssä, kädet pystyssä. Päällysvaatteistakin on mennyt jo vesi läpi.
Meinaa iskeä jo toivoton olo, mutta onneksi saadaan pidettyä tyyneytemme jotenkin ja löydetään tuulensuoja, jossa saadaan kaivettua offline-tilassa googlen hakuhistoriasta sentään paikan nimi. Valitaan arvalla joku suunta ja lähdetään kävelemään sinne päin.
Ihmeen kaupalla oikea paikka löytyykin aika nopeasti ja vieläpä samalta puolelta katua.
Astutaan sisään tähän Restaurace Kulový Blesk -nimiseen puljuun ja olo huojentuu samantien huomattavasti. Mukavan oloinen paikka, jossa istuu ihan oikeita ihmisiä. Fiuh!
Alakerran sisustus on mukavan kotoisa, päästään istumaan ja taululta näkee hanakaljat. Löytyy ainakin paria Matuškaa ja jotain muita Beer Geekistä tuttuja, oletettavasti tsekkiläisten panimoiden bissejä. Otetaan tietty parit. Varmistellen Matuškan IPAa ja jonkun toisen mestan APA. Matuška on takuuvarma! Mieli alkaa paranemaan ja kohta jo naurattaakin taas.
Tarjoilijat ovat todella ystävällisiä ja kertovat kaikista oluista juurta jaksain pyytämättä, mutta kiinnostavasti. Tilataan toiset. En tiedä, jäikö sanat vaan kurkkuun vai saiko toi lumipaskassa rämpiminen mun todellisen suomalaisuuteni nousemaan pinnalle, mutta huikkaan tilauksemme ottaneen naistarjoilijan perään, että "Ai hääv small one" ja pidän etusormeani ja peukaloani asian selventämiseksi muutaman senttimetrin päässä toisistaan ja tarjoilija ehkä tirskahtaa hieman. Tajuamme, millainen väärinkäsitys tilanteessa ehkä saattoi syntyä ja vissiin viimeisetkin vittupääloskan aiheuttamat jännitteet katoavat tässä ja räjähdämme Sannan kanssa sekopäiseen kikatuksen ja röhkimisen sekaiseen nauruun.
Ruokalista on hyvin lihapainotteinen, mutta sieltä löytyy kuitenkin tämmöinen saksalainen herkku kuin Obatza, eli jotain kaljassa haudutettua neljän juuston ja voin mössöä, joka tarjoillaan leipien kanssa. Otetaan sellasia heti kaksi kappaletta ja lisäksi vielä öljyssä paistettuja valkosipulileipiä valkosipulilevitteen kanssa.
Maistuu hyvän bissen kanssa oikein mainiosti, joskin juusto-överit meinaa olla tosiasia jossakin vaiheessa. Mikään olut ei petä. Ois voinut mielellään käydä vaikka koko listan läpi, mutta tää mesta menee kiinni jo yheltätoista ja puolelta meiltä tullaan kysymään viimeisiä tilauksia. Tilaan Matuškan saisonin. Hyvää, mutta edelleen mun suosikki-saisonina pysyy se jonkun suomalaisen panimon tekemä, jota tuli joskus juotua Suuret oluet, pienet panimot -messuilla.
Henkilökunta suostuu soittamaan meille taksin ja tällä kertaa saan lapun, jossa lukee se hinta mikä sille matkalle on luvattu, jota pitää sit näyttää kuskille jos se rupeaa väittämään jotain muuta. 67 korunaa. Huvittaa vähän toi summa, kun toi on vissiin ihan murto-osa siitä mitä ollaan yleensä maksettu. Kiitellään, juodaan viimeset bisset ja lähetään ulos, jossa taksi jo yllättäen odottaakin.
Todetaan, että nyt vois oikeastaan mennä pakkaamaan jo kamat valmiiks, niin voi seuraavana päivänä vaan pötkötellä rauhassa sit siihen asti, kunnes huone pitää luovuttaa, koska on lähtöpäivä. Ollaan todella ylpeitä itsestämme, koska kello näyttää vasta varttia yli yhtätoista.
Perillä taksikuski sanoo hinnaksi 140 korunaa. Näytän lapusta, että tähän hintaan on luvattu, mutta kuski tökkii näyttöä, jossa lukee 140. En todellakaan jaksa alkaa vänkäämään jonkun vitun köyhän kanssa parista eurosta ja annan sille 140 ja vittuillakseni vielä jotain hiluja lompakosta.
Taksi jätti meidät just Klub Újezdin eteen, koska se oli ainoo paikka, jonka tarkka osoite me muistettiin, joten aatellaan, että vois käydä ottamassa loman muistolle vielä viimeset shotit, semmoset hienot liekehtivät B52:t olisi varmaan juhlavat!
Tiskillä meillä käy joku pieni sekaannus ja tilaan Margaritan ja Sanna tilaa Hemingway Specialin. Puhutaan pöydässä tavaroiden pakkaamisesta ja naureskellaan sellaselle kauhuskenaariolle, jossa me vaan jäätäiskin tänne dokaamaan. Jossain vaiheessa sisään tulee vanhempi suomalainen pariskunta toppatakit päällä. Rouva astuu peremmälle ja vilkaisee sisään. Tiskillä joku baarin ukko polttelee pilveä. Suomalainen ukko on just kävelemässä yläkertaan ja oon vähän kauhuissani sen puolesta. Rouva katsahtaa jointtia polttavaa ukkoa ja muita asiakkaita ja tokaisee, että "eepä täältä taija saaha ruokaa" ja ukkokin jää alas ja lähtevät pihalle.
Meidän juomat kuitenkin menee tosi nopeasti, joten päätetään ottaa kuitenkin yhet vielä. Sanna tilaa Gin tonicin ja ite koitan nyt uudestaan sitä Gin Fizziä, että oisko se täällä yhtään parempi, kun se Hany Banyssa saatu oli niin lussu. Onkin kyllä parempi kuin se aiempi, mutta aika tämmönen lasten juomahan tämä kyllä on. Oikeestaan kyllä paremmin toimii tällänen neutraalimpi juoma viimeisenä lähtöjuomana, kuin joku tosi hyvä, koska nyt juoman lopulla ollaan jo ihan valmiit lähtemään. Pistetään tavarat kasaan ja kaivellaan takkeja ja aatellaan ottaa seisten tiskillä vaan ne viimeset shotit ja sit mentiin.
Sanna näyttää yhtäkkiä ikkunasta pihalle, että noi tyypit taitaa muuten olla ne, jotka oli siellä kolmessa ruusussa meiän kanssa samaan aikaan, joista sulle kerroin. En tajua mitään, koska en aiemmin kuunnellut, enkä muista siellä ketään nähneeni. Sisään kuitenkin paukahtaa pariskunta, jotka ovelta jo huikkaa, että olittekos tekin tänään siellä kolmissa ruusuissa ja voiko seuraan liittyä. Oon edelleen ihan pihalla, mutta kyllä meiän pöydässä aina yhdelle punkkarin näköselle punkkarimuijalle ja Worth The Painin Ollin näköselle nörttipunkkarille tilaa on.
Tää kaksikko on tullut Euroopan reissulle Chicagosta ja on nyt ensimmäistä päivää Prahassa. Tullaan heti alusta asti hyvin juttuun. Sanon, että me oltiin kyllä justiinsa lähössä, mutta käydään sitten hakemassa vielä yhet. Sanna ottaa kevyesti Long Island Iced Tean ja ite meen Margaritalla.
Nää on todella mukava pariskunta. Illan mittaan selviää, että ollaan aikalailla saman ikäsiä ja bändisuosikit menee hyvin yhteen, ihan nuoruuden fanituksista alkaen. On kyllä jotenkin hauskaa, kun nää tyypit on lähtöjään jostain Chicagon ulkopuolelta maaseudulta ja me jostain ihan muualta ja sit tavataan jossakin ihan random-mestassa ja tykätään tehdä samoja juttuja, kuunnella samoja bändejä ja katella samaa paskaa TV:stä. Kiitos Amerikka!
Baarissa soi jotain tämmöstä, mikskä tätä sanotaan, jotain metalcoree tai modernia hardcoree tai jotain tämmöstä, mistä en oikein tiiä, mut kuulostaa ihan ookoolta kuitenkin. Comeback Kidiks toi jätkä vissiin jonkun tunnistaa. Se on soitellu tommosissa jossain-core bändeissä kuulemma ja sanoo joitain nimiä, joista yks ainakin kuulosti silleen tutulta, että joku kaveri sitä ois kuunnellu, mut ei jääny ikävä kyllä mieleen. Mukavaa, kun on juttuseuraa ja Urquellitkin uppoo taas. Ulkona tulee vieläkin räntää ja mietitään, että minkälaisia nimityksiä eri puolilla maailmaa on eri lumikoostumuksille ja tullaan siihen tulokseen, että kansainvälisesti toimivin nimitys lumelle ja rännälle on paska. Sataa paskaa. Märkää paskaa. Chicagossa kun on saasteita aika rutkasti, niin siellä lumi muuttuu semmoseks mustaks paskaks kuulemma.
Noilla on duunit jotain sellasta ehkä trendikästä tietokonehommaa ja ne kuuntelee jotenkin liian kiinnostuneesti, kun kerron mun duunista tehtaassa, vaikka en todellakaan haluaisi puhua moisesta lomalla. Jossain vaiheessa käy mielessä, että piti niitä matkatavaroita pakata, mutta sit aatellaan Sannan kanssa, että kyllähän tää baari varmasti menee sit jossain vaiheessa kiinni jos meinaa mennä liian pitkäksi.
Käydään välillä yläkerran puolella. Oudosti tänä iltana täällä on ihan erilainen meininki, kuin sillon ekana iltana. Sillon tää oli semmonen savunen punkkiluola, mutta nyt täällä soi musiikit todella hiljasella ja on enemmänkin joku taidekahvila-tyyppinen tunnelma.
Huomaan vessassa käydessäni erään puutteen. Oon aikasempina päivinä nimittäin miettiny, että onkohan Jaani ylpee, kun joka paikassa missä ollaan käyty yhdessä baarissa, niin siellä on ilmeisesti jotkut kovat fanit käyneet laittamassa vähintään yhden Diskelmä-tarran vessan seinään. Täällä semmoista ei ole. Oon ihan varma, että mulla ois ollu taskussa yks, mutta en kuitenkaan löydä sitä nyt.
Istutaan vielä yläkerrassa. Tsikakon mies tarjoo vielä kaikille bisset, mutta sitten huomaan, että kello on puoli neljä ja tulee kiire! On kerettävä vielä alakertaan, jos täällä on tulossa valomerkki, että keretään saada ne läksiäis-shotit! Ehdin hakea kaikille vielä Mexican Flag -nimiset shotit.
Baari laitetaan lopulta kiinni hieman viiden jälkeen. Vaihdamme viimeiset sanat jenkkien kanssa. Siinä kyllä kului tuommoiset kuusi tuntia aikaa kuin siivillä. Oli mukava jutella uusien ihmisten kanssa, mutta olin silti hieman hämmästynyt joskin otettu, kun löysin myöhemmin muistikirjasta tällaista siirappista tekstiä ikuisesta ystävyydestä näiltä, kotiosotteineen päivineen.
Päiviteltyämme hetken päivän tapahtumia, pääsemme viimein kuuden aikaan nukkumaan. Laukut jäävät pakkaamatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti